Tripillä: Usanmaallisella vaelluksella 2003

Tripillä-blogisarjassa jaetaan vanhoja tai uusia matkakertomuksia, muistellaan nuoruuden hulluja reilejä tai viime vuoden överiä luksuslomaa, kerrotaan elämys sellaisena kuin se oli, suorin sanoin. Näille tripeille ei merkkimääriä, ei rajoituksia, ei niin mitään suitsia!

Siru Valleala teki vuonna 2003 matkakumppaninsa kanssa ikimuistoisen bussitripin Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle. Mitä kävi, kun ensi kertaa Ameriikoissa reissaava astui pahamaineiseen Greyhound-bussiin – kahdeksi viikoksi? Tämä tarina on kirjoitettu pian matkan jälkeen noin 17 vuotta sitten, ja mukana on aitoja päiväkirjaotteita.

Syksyllä 2003 vietimme suklaapähkinävoin luvatussa maassa yhteensä kolme viikkoa. Olin aina ollut hyvin kriittinen Yhdysvaltoja kohtaan, joten ennakkoluuloja oli paljon. Etenkin, kun vallassa oli antipatioiden kohde Bush.

”Uskomatonta, että ihan kohta ollaan siellä minne ei 11.9.2001 uskonut koskaan edes suunnnittelevansa menoa! USA, whoah!

Tarkoituksena oli suorittaa täysimittainen ”on the road” -reissu vanhojen kunnon beatnikkien tapaan, eli matkustaa maan halki idästä aina länteen saakka. Omaa tai vuokrattuakaan amerikanrautaa emme kuitenkaan uskaltaneet lähteä tärvelemään, joten tyydyimme seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon: ehtaan Greyhound-bussikyytiin!

Lähtöasemamme oli NEW YORK CITY. Suuren maailman lippujen liehumista ja pilvenpiirtäjien huojumista olimme jo viitisen päivää katselleet ja howareyoumiss-toivotteluja ja taidokkaita katuräppääjiä kuunnelleet. Käyneet ostoksilla Harlemissa (”Kaikki näyttivät Samuel L. Jacksoneilta! Käytiin kaupassa ostamassa lakua ja naurettiin kauan kun tajuttiin ostoksemme…!”). Turvallisesta kotisatamasta Queensista saimme evääksi bussiin isäntämme Lawrencen ”organic fuelia” eli ravinteikasta ekomysliä sekä neuvoja tyyliin: ”Muistakaa sadetakki!”, ”Muistakaa syödä!”

Manhattan by night. Kuva: Miika Mattila
Manhattan by night. Kuva: Miika Mattila

Lawrence oli ensimmäinen Amerikan hostimme, jonka olimme nettipalvelusta www.globalfreeloaders.com löytäneet majoittamaan meidät kaukaiset fennomaanit, ja ilo oli ollut molemminpuolista. Täysin ilmainen asuminen avaralla sydämellä tarjottuine viini-illallisineen ja yöhön jatkuneine jazzkeskusteluineen sai meidät vakuuttumaan tämän loistavan cheap bastard -palvelun erinomaisuudesta.

Central Parkin värejä. Kuva: Miika Mattila
Central Parkin värejä. Kuva: Miika Mattila

Kaksi yötä Queensissa vaihtuivat viiteen yöhön, mutta viimein seisoimme Greyhound-jonossa ostamassa 15 päivän bussipassia, avaintamme kohti Usanmaan syövereitä.

Greyhound-bussilla matkustavat vain hörhöt!

Heti alussa vakiotavaksemme muodostui matkata yö ja viettää seuraava päivä uudessa kaupungissa ja sitten jälleen nukkua yö bussissa pipo pään yli vedettynä. Tämä oli kuitenkin varsin rankkaa, sillä Amerikassa on useita kummallisia sääntöjä. Koska välimatkat ovat pitkiä, on ajotaukoja pidettävä. Usein jopa kolme kertaa yön aikana – ja se tarkoitti aina pakollista poistumista bussista jonkin meille mysteerisen syyn takia. Niinpä Greyhound-asemat aamuöisin tulivat tutuiksi kököttäessämme puoliunessa penkillä hermot riekaleina.

Greyhound, rakkaamme. Kuva: Miika Mattila
Greyhound, rakkaamme. Kuva: Miika Mattila

Kaikki tietävät, että Amerikassa oman auton käyttäminen on laki, joten busseilla matkustavat vain hörhöimmät tai köyhimmät. Tai me. Matkalla WASHINGTON D.C.:stä ATLANTAAN pysähdyimme RICHMONDISSA ja CHARLOTTESSA ja luulimme niitä pahoiksi. BATON ROUGE osoittautui kuitenkin olevansa ylitse kaikkien asteikkojen. Aseman joka ikinen ihminen vaikutti ammatillista erikoisapua kaipaavalta. Elleivät notkujat puhuneet itselleen tai kiekuneet oudoilla äänillä, he käkättivät tyhjyyteen tai kaivelivat korviaan. Heillä oli päällään sairaalamaisia vaaleanvihreitä ja vaaleansinisiä lappuhaalareita ja useat söivät tauotta: donitseja, hampurilaisia, suolapähkinöitä, sipulirenkaita…

Emme uskaltaneet ottaa katsekontaktia keneenkään, ainakaan toisiimme, sillä olisimme räjähtäneet itsekin käkättämään tyhjyyksiin.

Muisto Washington D.C:stä:

Käveltiin jo pimenneellä puistobulevardilla kohti dramaattisen näköistä monumenttia, taivas taustalla oli tummanpurppura. Viereinen linna torneineen näytti kummituslinnalta! Ja taivas oli täynnä lintuja matkalla etelään. Seuraava etappi oli tietenkin White House, mutta sepä ei noin vain onnistunutkaan. Kun oltiin lähellä, havaittiin, että kaikkialla oli poliiseja kieltämässä kulkua. Koko Valkoisen Talon alue oli suljettu, ja näimme vain kaukaa liehuvat USA-liput. Mutta siellä se oli! En tiedä oliko Bush jo palannut Englannista.

Arizona dreams – ihana New Orleans

Yllättävän nopeasti busseissa oppi nukkumaan, ja saapuessamme NEW ORLEANSIIN meillä oli vaikeuksia tottua normaaliin sänkyyn Jenniferin ja Drew’n luona. He olivat armeijan palveluksessa työskentelevä nuoripari, joka majoitti meitä kolme yötä ja kuljetti pitkin baareja.

Asuimme Mississippin tuolla puolen N’awlinsin vanhimmassa kaupunginosassa, jossa vampyyreja ja voodoonoitia kuhisevan tunnelman saattoi aistia. New Orleans sykki öisin eikä nukkunut koskaan. Kaduilta sai ostaa olutta ja mennä oman tuopin kanssa vapaasti baarista toiseen, ja jokaisessa kuppilassa luukutti oma jazz-, blues- tai skifflebändi. Tämän lisäksi kaduilla soitti niitä vielä enemmän, joten olisimme saaneet livemusiikin yliannostuksen, mikäli se olisi mahdollista.

New Orleans / House Of Blues. Kuva: Miika Mattila
New Orleans / House Of Blues. Kuva: Miika Mattila

Melkein tunti istuttiin kadunkulmassa, johon paistoi aurinko ihanasti. Juotiin siinä yksi litran (!) Bud ja kuunneltiin loistoduoa: kaksi niin kämähtänyttä kitaristia veti sydämellä rock’n’bluesia ääni viskin polttamana. He olivat löytäneet ”Sen”.

Katumuusikot New Orleansissa. Kuva: Miika Mattila
Katumuusikot New Orleansissa. Kuva: Miika Mattila

New Orleansissa cajun kukkii ja mitä tahansa voi tapahtua kelle tahansa. Niinpä viimeisenä päivänämme isäntämme Drew pelasti helikopterillaan kolme ihmistä vajoavasta veneestä, pääsi uutisiin, ja baarissa, jossa nuo uutiset yhdessä näimme, tarjosi baarimikko kaikille kierroksen. Drew sai sattumalta kolpakollisen suomalaista exportia Sinebrychoffilta!

Arizona dreams 2 – Oklahoma City

Tuhtien blueskokemusten jälkeen koitti matka halki punaniskakontujen. Saavuimme TEXASIIN aamuauringon noustessa pilvenpiirtäjien ylle, mutta yöllisten taukojen vuoksi halusimme jatkaa matkaa vielä muutaman unisen tunnin. Heräsimme OKLAHOMA CITYSSÄ ja vietimme varsinaisen aavekaupunkipäivän.

City oli täydellisen tyhjillään seuraavan päivän Thanksgivingin takia, oli huiman kuuma vuodenaikaan nähden ja me Greyhound-arsenaalissa (villapaita, villasukat, pipo) tuskailimme pitkin loputtomia avenueita, kunnes löysimme ehdan Twin Peaks -kuppilan. Punaisen pulska kokki halusi tarjota perinteistä amerikkalaista kunnon purtavaa, ja niin saimme pöydän täydeltä paksua tomaattikeittoa, rasvaista muusia ja maissileipää. Satsi voitti aamiaiseksi hotkitut hopeakuorrutetut donitsit leikiten!

Palasimme rakkaalle Greyhound-asemalle täynnä energiaa – ja sitä tarvittiin. Epämääräinen mummeli, joka aamulla oli säikähtänyt meitä istuessamme hänen viereensä, oli nyt onnistunut jumittumaan vessakoppiin ja huuteli sieltä ambulanssia. Sydänkohtaus! Hälytimme aseman vartijat paikalle, ja ambulanssi saapui. Mummo köpötteli autoon tyytyväisen näköisenä tukea huolimatta – yöpaikka oli löytynyt!

Meidän ei sitä tarvinnut etsiä, pääsimme bussiimme nopeammin kuin tahdoimmekaan. Toisaalta nyt alkoi matkan kiinnostavin ajeluosuus, pitkin legendaarista reittiä nimeltä Route 66. Siitä huolimatta, että Arizonan ja Nevadan tiet jatkuvat supisuorina ikuisuuksiin saakka ja ovat parasta unensaantikatseltavaa, tarjoavat ne myös uskomattomia auringonnousuja ja -laskuja kajon värjätessä jo valmiiksi punaisen kivierämaan ja kaktustasangot.

Never ending Nevada. Kuva: Miika Mattila
Never ending Nevada. Kuva: Miika Mattila

Aurinko nousee Arizonassa ja maa hehkuu kullanpunaisena. Grand Canyon ei ole nyt kaukana. Nyt on aamu, muttei kellosta paljon tietoa, kun aikavyöhykkeet on varmaan vaihtuneet. Äsken piirsin karttaan meidän reittiä ja huhuuh, ollaan melkein jo tultu koko maa läpi! Eikä tunnu vielä missään!

Motel 66. Kuva: Miika Mattila
Motel 66. Kuva: Miika Mattila

Alue on paitsi navajo-intiaanien, myös ufojen seutua, Roswell-huudeja, joten tuntemattomien lentävien esineiden bongailu auttoi unen päästä kiinni saamista. Välillä pysähdyimme pikkuisiin yhden motellin, huoltoaseman ja hampurilaisbaarin taukopaikkoihin keskelle ei yhtikäs mitään.

Keskeltä ei yhtikäs mitään alkoi erään illan suussa myös loistaa luonnottomia valonsäteitä, jotka pian kasvoivat suoranaiseksi mereksi. Ei UFO, vaan LAS VEGAS. Olimme saapuneet kaupungin kokoiseen pelisaliin.

Legendakyltti, Las Vegas. Kuva: Miika Mattila
Legendakyltti. Kuva: Miika Mattila

Perinteinen kiitospäivä tekokaupungissa

Majoittajamme Jeff haki meidät asemalta, jolla olimme todistaneet jo yhtä pidätystä. Pääsimme asumaan seuraaviksi öiksi Vegasin lähiöön, sillä sellaisia oikeasti on olemassa: tässä keinokaupungissa siis aivan asuu ihmisiä. Oli kiitospäivä, ja isäntämme nouti pöytään myös sisarensa ja tämän poikaystävän. Saimme kokea kunnon amerikkalaisen perhejuhlan, vaikka sisko hieman oudoksuen meitä katselikin, mokomia kuokkijoita.

Kalkkunoista, karpalokastikkeista ja kurpitsapiirakoista selviydyttyämme oli aika tutustua Stripin kuhinaan. Ajomatka välkkeen halki tuntui surrealistiselta. Vegasin lelumaailmassa on varmasti mahdotonta elää ilman jatkuvaa päänsärkyä tai huolta lähimmäisestä, joka syytää tyhjin silmin kolikkoa koneeseen penkkiin lihoneena. Vaikka kaupungista löytää kaiken Kairoa myöten, emme me sieltä lopulta löytäneet muuta iloa kuin loputtoman ihmettelyn. Kävimme toki kasinot kokemassa, ja pari dollaria piti itsekin masiinaan syytää.

Jeffin cruisaillessa limusiinien seassa ja luukuttaessa gangstabiittiä venetsioiden vilistessä silmissä aloimme jo kaivata takaisin autiomaan puolelle.

Onneksi sentään löysimme aidon ja intiimin punkclubin, josta sai ass juicea ja Pervtz-bändiä halpaan hintaan! Ja onneksi Jeff vei meidät seuraavana päivänä ”köyhän miehen Grand Canyoniin” eli upealle Red Rockille. Villihevosten ja alkuperäisasukkaiden luolatekstien parissa löysimme rauhan jälleen. Siitä huolimatta, että Jeff esitteli samana iltana asearsenaalinsa sänkynsä alta ja pelkäsin kuollakseni.

The Pervz. Kuva: Miika Mattila
The Pervz. Kuva: Miika Mattila
Red Rockilla meditoiden. Kuva: Miika Mattila
Red Rockilla meditoiden. Kuva: Miika Mattila

Kanjoneista kohti Kaliforniaa

Oli jälleen aika astua tuttuun bussiin. Ja suunnata kohti kalifornialaisia unelmia.

Bussi oli jo ALBUQUERQUESTA saakka ollut täynnä espanjan kieltä, joten päätimme piipahtaa SAN DIEGON kuumilta palmubulevardeilta suoraan Meksikon puolelle. TIJUANA on vain tunnin ajomatkan päässä Diegosta, ja keskustasta käytännössä näkee Yhdysvaltojen puolelle. Vanhat papat istuivatkin penkeillä nenä kohti Pohjois-Amerikkaa ilmeisestä vapaudenkaipuusta riutuen.

Meksikon miehiä. Kuva: Miika Mattila
Meksikon miehiä. Kuva: Miika Mattila

Kuitenkin Tijuana, turistitouhustakin huolimatta, tuntui kummallisen paljon elävämmältä ja todemmalta kuin maa rajan tuolla puolen. Katujen hyörinä, värikäs kaupankäynti ja herkulliset tuoksut olivat jotakin täydellisen muuta kuin USA:n ylisuuret supermarketit täynnä liian valtavia pakkauksia ostettavaksi.

Tijuana Girl. Kuva: Miika Mattila
Tijuana Girl. Kuva: Miika Mattila
Tijuana dog. Kuva: Miika Mattila
Tijuana dog. Kuva: Miika Mattila

Tortillat margaritoilla saivat meidät miltei lähtemään syvemmälle Mehikoon, mutta Greyhound kutsui viisumittomat takaisin lain ja järjestyksen valtakuntaan.

Tosin järjestyksestä kaukana olivat seuraavat bussituttavuutemme. Kimeä-ääninen nainen tilasi puhelimellaan jokaiselle pysähdyspaikalle taksin ja haki sillä etukäteen tilaamansa ravintola-aterian. Elämäntarinaansa koko matkan kertova 17-vuotias kuvaili vauvansa useita mahdollisia isiä, joiden kaikkien nimet hän halusi tatuoida kaulaansa. Arpinaamainen nainen keskusteli puhelimessa neuloista ja niiden ominaisuuksista. Viileän näköinen mies totesi normaalissa aseman turvatarkastuksessa, että pyssyjä ei nyt oo mut puukkoja ja huumeita kyllä.

SAN FRANCISCO alkoi olla lähellä.

Janis Joplinin kotikulmilla

Friscossa ei ole väliä, kuka on, mistä on ja miten on. Koskaan emme olleet nähneet yhtä suurta joukkoa ratikoissa nykiviä nistejä ja kuihtuneita kukkaislapsia, ostoskärryjä kuskaavia kodittomia ja hasanhajuisia kapinateinejä, mutta emmepä myöskään olleet nähneet kaupunkia, jossa edellisistä huolimatta olo tuntui turvallisemmalta kuin kotosuomen Kontulassa.

Friscon Jimi. Kuva: Miika Mattila
Friscon Jimi. Kuva: Miika Mattila
Haight-Ashbury. Kuva: Miika Mattila
Haight-Ashbury. Kuva: Miika Mattila

San Franciscossa värikäs yhteiselo toimi ja kaunis kaupunki herätti arvaamattoman reaktion: ensimmäistä kertaa olisimme voineet kuvitella muuttavamme Amerikan Yhdysvaltoihin. Isäntämme Anton-koira asui palvelijansa Carloksen kera aivan Janis Joplinin entisen kodin kulmilla, ja tältä otolliselta tarkkailuasemalta teimme tutkimusretkiä hippi-Haightin astraalipuoteihin, homoharlemeihin, Amoeba-musiikkikauppataivaaseen, yöllisten kaupunkikumpujen joulunodotusvaloihin ja siltamaisemiin, kiinakortteleihin, koirapuistoihin, irkkubaareihin ynnä muihin kävelyn päässä oleviin paikkoihin, joita San Franciscossa niin miellyttävän paljon on.

Silicon Valleyssä suurella rahalla työskentelevä Carlos nauroi kaikelle, mitä me hassut suomalaiset sanoimme, ja toi öisin niin ikään kikattavia tyttösiä alakertaansa Antonin koisatessa koko kahden metrin koipipituudeltaan poikittain meidän välissämme.

Anton-koira. Kuva: Miika Mattila
Anton <3. Kuva: Miika Mattila
Frisco By Night. Kuva: MIika Mattila
Frisco By Night. Kuva: MIika Mattila

Hipit Hollywoodiin

Vielä päätimme lähteä enkelten huomaan viimeisiksi hetkiksi ennen poistumista piireistä. LOS ANGELES kimalsi mielissämme hieman toisella tavalla kuin yöllisen downtownin pimeästä huutelevien pummien todellisuus, johon saimme ensikosketuksen.

Käveltyämme hetken synkillä kaduilla omituisesti tuijottavien autonrassaajien lomassa päätimme paeta Hollywoodin hohtoon. Oletettavasti tähtien tiirailu sai aikaan arvaamattoman kuumetaudin, jonka potemisessa hostellin lämmitetty uima-allas vei loppujen lopuksi suurimman huomion. Onneksi hostellissa tapahtui tasatunnein aina jotakin jännää: sai ilmaisia keksejä, nuudeleita, margaritoja!

L.A. oli palmubulevardien ja risteysliittymien suurta juhlaa, johon autottoman on turha osallistua, mutta saimmepa toki pienen välähdyksen ajan olla mukana kuuluisuuksien kujilla, bikinibiitsellä ja filmifriikkien pyhiinvaelluslavasteissa. Suosikiksemme paikka ei parin päivän pikavisiitillä muodostunut, ja kuuluisat kirjaimet ja rokkiklubit jäivät ensi kertaan.

Starman, David Bowien tähti Hollywoodissa. Kuva: Miika Mattila
Starman. Kuva: Miika Mattila

Matkamme oli nyt ohi, Amerikka löydetty, koluttu ja kaluttu. Oliko maa ennakkoluulojemme mukainen paikka: suuri ja korea tähtilippuun kääritty tyhjiö? Eipä tietenkään. Tapasimme sydämellisiä ihmisiä ja haukoimme henkeämme niin avarien luonnon muotojen kuin ihmiskädenkin korkeuksia kurkottelevien aikaansaannosten äärellä.

Saimme kokea myös ontheroad-matkustamisen suuren runollisuuden, kun aamuaurinko nousi kutittelemaan kasvoja, jotka nuokkuivat bussin ikkunaa vasten, tai kun aina uusi yllättävä sivilisaation keskus kohosi esiin lohkareisen autiomaan horisontista. Parasta olikin istua ja olla, antaa katseen viipyä maisemassa ulkopuolella, vajota ajatuksiinsa sisäpuolella ja tuntea liike: eteenpäin.

Teksti: Siru Valleala

Haluatko kertoa oman matkatarinasi? Jutuista ei makseta – ideana on fiilistellä reissuja ja jakaa muille vinkkejä mutta toimitamme tekstit ja kuvat julkaisukuntoon. Ota yhteyttä: [email protected]tripsteri.fi

Siru Valleala

Tripsterin päätoimittajan fyysinen koti on Espoossa, henkinen Tokiossa. Juuret ovat Jyväskylässä, mökki Saimaalla ja suku Kouvolasta. Nuoruus kului Prahassa ja Helsingissä, reppu on reissannut ympäri maailman.

Kommentit:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *